”Onko sulla syöpä?”
”Oletko alkanut muslimiksi?”
”Onko sun hiuksissa jotain vikaa?”
Esimerkiksi näihin kysymyksiin saa tottua vastaamaan, kun pukee päähänsä huivin. Samoin kuin pitkiin katseisiin, ihasteluihin ja pahimmillaan vihamielisiin kommentteihin. Toiset epäilevät kyseessä olevan hippiaatteen, toiset kulttuurisen omimisen.
En alkanut käyttää huivia uskonnollisesta syystä, peittääkseni jotakin tai ottaakseni kantaa. Minusta huivit olivat kauniita. Siinä se. Ensimmäiset hapuilevat kokeilut eivät tuntuneet kovin vakuuttavilta edes itsestäni. Sitkeästi kuitenkin yritin. Ja jossakin kohdassa löysin Internetistä juutalaisnaisen pitämän blogin video-ohjeineen ja nettikauppoineen. Se muutti kaiken. Voi miten nautin, kun eri väriset, erilaista kangasta olevat huivit alkoivat totella käsiäni, kietoutua mitä erilaisimpiin luomuksiin. Alusmyssyt auttoivat pitämään huivin paikoillaan ja erilaiset koristeneulat välkehtivät. Sanavarastooni hiipi vaivihkaa vieraskielisiä sanoja ja käsitteitä, kuten shaper, sinar, full wrap. Kulttuurisen omimisen murehtimisen lopetin, kun perehdyin huivien käytön historiaan ja ymmärsin tavan olevan lähes yhtä vanha, kuin nykyihmisen olemassaolo. Naiset ovat peittäneet hiuksiaan ja päätään kautta historian ja ympäri maailman.
Blogin ohella löysin netin syövereistä kokonaisen sielunsisarien yhteisön. Tuhansien naisten Facebook-ryhmän, johon kuuluu esimerkiksi juutalaisia, muslimeja, kristittyjä, sikhejä, ateisteja, wiccoja joka puolelta maailmaa, muutamia myös Suomesta. Ja yhtäkkiä huivin käytöstä on tullut paljon enemmän kuin ”fashion statement”. Siitä on tullut solidaarisuuden osoitus, feminismiä, kannanotto. Ryhmäläisten tarinat ovat surullisia, voimaannuttavia, vihastuttavia, ihastuttavia, myötätuntoa herättäviä. On uskomatonta, mihin kaikkeen pieni kankaankappale saa ihmiset ryhtymään. Joku kertoo, miten ei ole tervetullut siskonsa häihin huivi päässään. Toinen muistelee, kuinka on kirkossa saanut kuulla toimivansa Jumalaa vastaan. Eräs yhdysvaltalainen juutalaisnainen kuvasi, miten oli kohdannut niin pelottavan vihamielistä kohtelua bussissa, että oli pois jäätyään joutunut piiloutumaan hetkeksi viereiseen moskeijaan.
Tarinat kuulostavat uskomattomilta 2020-luvulla, mutta ovat totista totta. Naisten vaatetuksella on monissa länsimaisissakin yhteisöissä käsittämättömän suuri painoarvo. Samaan aikaan kun monet Lähi-idässä asuvat naiset taistelevat vapaudestaan riisua huivi, suuri joukko heidän länsimaisia sisariaan kamppailee oikeudestaan peittää itsensä. Toistaiseksi olen itse välttynyt suuremmilta (negatiivisilta) huomionosoituksilta, mutta en voi tietää, onko tilanne yhtä suotuisa viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Musliminaisten vaatetuksen säätely alkaa olla ikävän arkipäiväistä monessa Euroopan maassa. Säätelyä perustellaan usein naisten omalla edulla ja länsimaisella vapautuksella, mutta enpä tiedä, onko suurikaan askel eteenpäin, jos vanhoillisen kulttuurin sijaan heidän pukeutumisestaan päättää moderni eurooppalainen valtio.
Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Aiemmin kuvattu juutalaisnainen, joka piiloutui moskeijaan, kohtasi siellä ystävällisiä muslimeja, jotka saattoivat hänet kotiinsa. Tämä on ”huivisiskojen” yhteisön olemuksen ytimessä: Vihan täyttämässä maailmassa on virtuaalinen turvapaikka, jossa on tieto myös toisesta todellisuudesta. Syrjinnän ja huonon kohtelun lisäksi saamme yhdessä iloita kertomuksista, joissa yhteys ja myötätunto on löytynyt vaikkapa vain tämän yhden vaatekappaleen ansiosta. Kunnioitamme toistemme tapoja ja pyhäpäiviä ja opimme toisiltamme valtavasti. Yhteisöön mahtuu niin liberaalin kuin konservatiivisenkin elämänkatsomuksen omaavia ihmisiä. ”Jollet voi sanoa mitään kaunista tai rakentavaa, älä sano mitään” on hyvin noudatettu ohjenuora. Niinpä halukkaat voivat juhlia sekä Ramadania että Pride-viikkoa hyvillä mielin. Melko ainutlaatuista nykyajan somemaailmassa.
Palatakseni vielä itse huivin käyttöön. Minulla on tytär ja kaksi poikaa. Heidänkin vuokseen haluan pukeutua, kuten itse tahdon. Haluan osoittaa heille, että kauneus on moninaista ja tärkeintä on olla tyytyväinen itseensä. Haluan heidän ymmärtävän, että nainen voi pukeutua juuri kuten haluaa, vailla velvoitetta miellyttää muita. Ja, pienessä kaupungissa kasvavina, haluan heidän silmiensä tottuvan myös tavallisesta (suomalaisesta) poikkeavaan pukeutumiseen. Viime aikoina olen käyttänyt huiveja taas vähemmän, sillä olen nauttinut ensimmäistä kertaa elämässäni lyhyestä hiusmallista ja sen tuomista muotoilumahdollisuuksista. Huivit odottavat kuitenkin kärsivällisesti vuoroaan omalla rekillään. Ehkä haluankin kietaista yhden päähäni jo huomenna. Sillä todella- minullahan ei ole kolmeen vuoteen ollut huonoja hiuspäiviä.
Minulla on vapaus valita.